Torstaina oli jannittava paiva, kun Suomen ulkoministerion edustajat saapuivat keskukselle arvioimaan projektin kulkua. Heita varten oli koottu valokuvanayttely jarjestetyista tapahtumista seka laitettu esille lasten toita ja mielenosoituskyltteja. Keskuksen aktiivit saivat kertoa omista hankkeistaan kuten kynttiloiden valmistuksesta, puiden istutuksesta, lasten oikeuksien kerhosta ja ymparistokasvatuksesta, ja lisaksi esiteltiin kirjastoa toiminnassa. Soleymane, Babacar ja Albert kierrattivat rouvia viela seka yksityisella- etta kunnallisella ala-asteella Santhiaban korttelissa ja lopuksi kuunneltiin lasten laulua keskuksella.
Vieraat vaikuttivat oikein tyytyvaisilta nakemaansa, ja paivan paatteeksi ilmaan saatiin viela juhlan tuntua poikien jarjestettya kastetilaisuuden molemmille. Nyt toivomme, etta uudet, senegalilaiset nimet seka kaikki keskuksen ihanat ihmiset saivat kehitysyhteistyomaararahoista vastaavat tahot vakuuttumaan hankkeen tarpeellisuudesta.
Joku pitkakynsi oli kuitenkin paivan aikana kayttanyt yleista halinaa hyvakseen, ja varastanut keskuksen modeemin. Suuttumus aktiivivaen keskuudessa oli melkoinen, ja toinen tietokoneista uudelleen sijoitettiin nyt residenssiin turvaan. Babscu hankki seuraavana paivana uuden modeemin, ja netti toimii taas keskuksen koneella, jolta tata kirjoitan, kuten ehka skandiaakkosten puuttumisesta saattaa havaita. Langatonta verkkoa viela odotellessa olisi katevaa kirjoittaa blogiteksti ensin omalla tietokoneella ja siirtaa sitten keskuksen koneelta nettiin, mutta Johanna sai nain toimiessaan muistitikulleen 58 virusta.
Lauantaina saimme nauttia Euroviisujen ja jaakiekon sijaan vahan toisenlaisesta huumasta. Johanna ja Hanna olivat hyvin ansaitulla lomalla Saloumin suistoalueella, kun minut ja Paula kutsuttiin poikien toimesta uskonnolliseen tapahtumaan lahikortteliin. Paikalle oli rakennettu suuri telttakatos, jonka koristeluna oli uskonnollisten johtajien kuvia. Tuolit oli sijoitettu strategisesti kahteen riviin - miehet toiselle, ja naiset toiselle puolelle telttaa.
Tapahtuman oli kerrottu alkavan kymmenelta illalla, mutta afrikkalaisen aikakasityksen vihdoin sisaistaneina menimme paikalle vasta puoliltaoin. Ensimmainen tunti meni silti silkkaan odotteluun, ja koska amyrit oli tyypilliseen tapaan saadetty todella aanekkaiksi, laitoimme kaikessa hiljaisuudessa korvatulpat korviin ja huivin tiukemmin koko paan peitoksi. Senegalin vaestosta suurin osa on islaminuskoista, mutta esimerkiksi huntua nakee kaytettavan vain harvoin, kuvatun kaltaiset tapahtumat poislukien. Pikku hiljaa paikalla saapui lisaa kuulijoita seka arvostettuja uskonnollisia guruja saattueiden kera.
Allahia ylistavan monotonisen laulannan kuuntelu alkoi puolentoista tunnin jalkeen jo hieman pitkastyttaa, mutta pelastus saapui sahkokatkon muodossa. Koko kortteli muuttui silmanrapayksessa sysimustaksi, ja tata pimeytta valotettiin paremman puutteessa ensin kannykoiden naytoilla, ja sitten kynttiloilla. Aanantoistolaitteistosta ei enaa ollut iloa, joten yleiso ryhtyi itse laulamaan ja aaltoilemaan. Alun rauhallisuuden jalkeen ymmarsimme vihdoin myos jarjestysmiesten poikkeuksellisen suuren maaran: ihmiset alkoivat kokemaan voimakkaita uskonnollisia heraamisia saaden muovituolit sinkoilemaan, jolloin jarjestysmiehia tarvittiin kantamaan kirkuvat ja rimpuilevat kohtauksen saaneet ihmiset ulos. Kokemus oli kaikessa mystisyydessaan jopa vahan pelottava, ja Ndiaga saattoi meidat aamuyolla kotiin pimeita katuja pitkin.
Kaikki hyva paattyy aikanaan, niin myos minun vierailuni Senegalissa. Huomenna aloitan matkan kohti velvollisuuksillaan kutsuvaa Suomea, vaikka eihan taalta kukaan mihinkaan haluaisi lahtea. Odotan huolestuneena, millaisen paluukulttuurishokin kolkko rappukaytava, lammin suihkuvesi, yot ilman moskiittoverkkoa ja kukonlauluttomat aamut minulle aiheuttavat. Paulan oleskelua taalla saatiin jatkettua viela muutamalla viikolla, joten blogin paivitys jatkuu hanen taholtaan. Omalta osaltani siis merci et à bientôt!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti